Naamakirjan lukuhaaste

Tartun harvoin naamakirjan haasteisiin mutta kirjahaastetta en tietysti pystynyt vastustamaan. Ideana on esitellä viidessä postauksessa viisi erilaista kirjaa:

1. Mitä kirjaa luet tällä hetkellä?
2. Mitä kirjaa rakastit lapsena?
3. Mikä kirja jäi kesken?
4. Mikä kirja teki suuren vaikutuksen?
5. Mihin kirjaan palaat aina uudelleen?

Tällä hetkellä luen Eeva Joenpellon teosta Sataa suolaista vettä. Se on Lohja-sarjan kolmas osa ja ilmestyi vuonna 1978. Olin silloin 11-vuotias, enkä ihan kohderyhmää. Jotenkin Joenpelto onnistui pysymään ulottumattomissani tähän vuoteen asti. Kirjakauppiaan on laajennettava horisonttiaan ja niin tulin tarttuneeksi Lohja-sarjan avanneeseen Vetää kaikista ovista. Se olikin sitten rakkautta ensi silmäyksellä ja nyt luen jo kolmosta. Sarjassa viehättää ajankuva, ihmiskuvaus ja murre vaikka välillä minulla onkin vaikeuksia ymmärtää sitä. Suosikkihenkilöitäni ovat piika Mari ja kunnallisneuvos Julin. Ensimmäinen on vanhan, suorasukaisen palvelijan perikuva, emännälleen uskollinen ja usein häntä viisaampi. Julin on vastahankaisena vastuunkantajana herkullinen hahmo. Tekstistä putkahtelee kaiken aikaa aforismiksi kelpaavia sitaatteja, jotka unohdan tietysti merkata ja hukkaan iäksi…

Rakastin lapsena Valittujen Palojen Suurta Satukirjaa. Maailma vei originaalin kirjani mutta ”eräänä kauniina päivänä” se palautti kirjan sen 6. painoksen muodossa. On se divarin puolella myyntihyllyssä, mutta pitkin hampain. Kirja sisältää kaikki satuklassikot Tuhkimosta Rumaan ankanpoikaseen ja Peukalo-Liisasta Jaakkoon pavunvarsineen. Villi arvaukseni on, että eniten pidin lapsena sadusta Aladdin ja taikalamppu. Disneyn versio ei ole minuun koskaan purrut ja se on tämän kirjan ansiota. Erikseen on mainittava Katriina Viljamaa-Rissasen upea seitkytlukulainen kuvitus.

En ole vielä ehtinyt kirjoittaa haasteen kolmesta jälkimmäisestä kirjasta mutta kuvassa ne jo näkyvät. Kesken jäi Keri Hulmeen Booker-voittaja Mauriora, maan voima. Vaikutuksen teki Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja yhä uudelleen palaan Jean M. Untinen-Auelin kirjoihin, joista mielestäni paras on sarjan aloittanut Hevosten laakso. Kerron näistä vähän tarkemmin lähipäivinä.

 

Ei kommentteja vielä.

Jätä kommenttisi