John Steinbeck, Vihan hedelmät

Luin John Steinbeckin Vihan hedelmät ensimmäisen kerran joskus teininä ja jos joku jossain kysyi lempikirjaani, muistan pitkään maininneeni juuri sen parhaana. Sitten kului paljon aikaa ja tuli luettua paljon kirjoja. Vihan hedelmät painui upoksiin jonnekin sielun syvänteisiin.

Yle Teema näytti jokin aika sitten dokumentin Pohjois-Amerikkaa 1930-luvulla vaivanneista pölymyrskyistä, joista käytettiin nimitystä Dust Bowl. Kuivunut pintamaa lähti liikkeelle tuulen mukana ja tuhosi nekin vähäiset sadot mitä kuivuuden jäljiltä oli säästynyt. Ihmisten oli pakko paeta ja etsiä toimeentuloaan muualta.

Dokumentti pullautti Vihan hedelmät taas pintaan ja luin kirjan uudelleen. Teininä mieleeni jäi kohta, jossa sika söi vauvan. Toisella lukukerralla yllätyin, sillä huikeana muistamani kohta oli vain pieni maininta sivulauseessa eikä sillä ollut juonen kannalta merkitystä.

Toisen lukukerran jälkeen olen ajatellut paljon Välimerellä henkensä kaupalla seilaavia afrikkalaisia, jotka yrittävät päästä Eurooppaan parempien elinolojen toivossa. Ja monia muita ihmisiä samassa tilanteessa eri puolilla maailmaa. Kaunokirjallisuus ei ole totta mutta se voi tehdä maailman paljon todellisemmaksi. Esimerkiksi Vihan hedelmien avulla pääsee hetkeksi epätoivon nahkoihin, kokemaan miltä tuntuu, kun ensin loppuvat rahat ja sitten loppuu ruoka.

Vihan hedelmät julkaistiin vuonna 1939 ja suomennettiin 1944. Kirja voitti Pulizer-palkinnon ja johti osaltaan Steinbeckin palkitsemiseen Nobelilla 1962.

Ei kommentteja vielä.

Jätä kommenttisi